“Siellä niin, Tommyn entisen työpöydän vieressä hän seisoi, ihan kuin ei olisi vain kolme vuotta sitten ampunut sinua juuri siinä samassa paikassa.” “Kolme vuotta.

Se ei ole kovin pitkä aika, eihän? Tarpeeksi kauan, että ehdit unohtaa miltä eksäsi näytti kello kuuden työaamuina, vielä siihen aikaan kun lähditte töihin samalla oven avauksella. Juuri ja juuri sen verran, että olet lakannut soittelemasta hänelle yön pikkutunteina, kun tunnet olosi kaikkein yksinäisimmäksi, etkä ole saanut aikaiseksi poistaa hänen numeroaan siitä pikavalintanäppäimestä, joka siinä humalatilassa on helpointa löytää.

​Muttei millään muotoa riittävästi, että olisit ennättänyt toipua teitä saartaneiden poliisiautojen sireenien ujelluksesta, siitä kuinka et kyennyt tekemään muuta paniikissasi kuin nojaamaan koko painollasi vessan ovea vasten, samalla kuin työkaverisi riuhtoi epätoivoisena kahvaa toisella puolella.

​Laukaus.

​Vaikeinta on olla muistamatta, miten Alexin hysteeriset avunhuudot katkesivat kuin seinään. Jotain raskasta raahautui ovea pitkin lattialle, ja koitat yhä tänä päivänäkin olla ajattelematta sen tarkemmin mitä, siitäkin huolimatta, että sait vastauksen kysymykseesi muutaman tunnin päästä.”