Syksy hiipii Pohjoisen Porttiin kuin varjo, ensin hitaasti, sitten yhä kylmempänä ja painavampana. Ilmassa leijuu kosteiden lehtien tuoksu ja odotuksen hiljaisuus, aivan kuin maa itse pidättäisi hengitystään. Aurinko viivyttelee enää hetken taivaanrannassa ennen kuin antaa periksi hämärälle. Kylä on kasvanut, mutta hitaasti. Metsää on raivattu pelloiksi ja rakennuksia kohotettu, mutta jokin ei ole kohdallaan. Ei sen jälkeen mitä tapahtui lähes vuosi sitten.

Zar'khaal, Demoni, joka tuli toisesta maailmasta, kietoi itsensä kylän sisuksiin ja särki sen sydämen. Vain rohkeiden ja epätoivoisten yhteinen teko ajoi sen pois. Mutta se, mikä on kerran kutsuttu, jättää jäljen. Velho Aerathil, joka avasi portin, on yhä kadoksissa – ja joidenkin mielestä hänen varjonsa ei koskaan poistunutkaan kylästä. Tuhottu Rautarinne on kuitenkin edelleen hiljaa. Sen kiviset rauniot ja sortuneet kaivoskäytävät seisovat muistona siitä, että jokainen teko vaatii hintansa. Vain harvat ovat uskaltautuneet sinne sen jälkeen kun Ruhtinasritari Odo julisti alueelle menon kielletyksi.

Kylmä tulee pohjoisesta. Kirjaimellisesti. Kylmänviidan Vaeltajat, pohjoisten metsien barbaarit, liikkuvat taas. He eivät unohda. He eivät anna anteeksi. Heidän mielestään se, mitä ihmiset ovat tehneet – maaperän riistäminen, pyhien metsien polttaminen, pimeyden herättäminen – on loukkaus, joka pitää korjata. Ja he aikovat korjata sen verellä.

Pohjoisen Portti ei ole enää vain siirtokunta. Se on raja. Menneen ja tulevan, järjen ja hulluuden, valon ja varjon välillä. Ja se, mitä tänä syksynä tapahtuu, muuttaa kaiken.